Olen aina syönyt mielelläni, mutta myös liikkunut paljon. Saan ihan mieletöntä nautintoa makunystyröitä hemmottelevista mauista ja nautin todella ruokailusta. Ennen se ei ollut ongelma. Söin ja olin onnellinen, ruokailuajat olivat säännölliset ja liikuin monipuolisesti.

Nyt kaikki on muuttunut. Viime vuosi oli raskas ja hektinen. En ehtinyt liikkua tai se olisi ollut pois suoraan yöunista. Päivät olivat 8:30-22:15 ja siihen päälle vielä läksyt, tenttiinlukemiset jne. Viikonloppuisin olin joko töissä tai tein kouluhommia. Joskus harvoin ehdin salille. Ja niinpä lohduttauduin ruualla. Söin herkkuja, sain sokeripiikkejä ja jaksoin taas. Silloin oli jokin järkevä selitys ruuanhimolle, enkä ollut hirveän huolissani edes kertyneistä kiloista. Ajattelin, että laihdutan kuten joskus ennenkin, vaikken näin paljoa ollut aiemmin lihonutkaan. Joitakin kiloja vain.

Eipä onnistukaan. :( Nyt elämä on rauhoittunut kesän jälkeen. Koulua on enää muutamana päivänä viikossa, töitä 20 tuntia ja n. kerran kuussa oman alan työviikko tuohon päälle. Ehtisin salille ihan hyvin ainakin kerran tai kahdesti viikossa, ja lenkillekin varmaan kerran. Mutta kun en jotenkin pysty. En mahdu vanhoihin lenkkivaatteisiini ja hävettää mennä lenkille. Väsyttää suurimman osan aikaa ihan hirveästi, ja mitä teen kun väsyttää ja pitäisi jotain jaksaa? Syön! :( Enkä pysty lopettamaan. Syön enemmän kerralla kuin ennen, ja lisäksi syön salaa! Niin itseltäni kuin kumppanilta. Aivan naurettavaa. Ja pelkään, etä olen jotenkin myös koukussa sellaiseen pieneen "salaisuuden" tunteeseen, mikä tulee piilossa herkuttelemisesta.

Ihmettelen, minne se osaava, pystyvä, päättäväinen ja aikaasaapa minä on kadonnut? Ihan kuin olisin ventovieras itselleni omassa ruumiissani. Enkä pidä yhtään siitä, millaiseksi olen tullut.

Olen aiemmin saanut aikaan tuloksia hyvin tiukoilla ja lipsumattomilla elämäntavoilla. Mutta nyt taidan pitää saavutuksena, jos pääsen edes kävelylle kolmesti viikossa...