Olen aina pelännyt hammaslääkäriä. Nuorena jopa laiminlöin aikoja, ennen kuin yli 15-vuotiaana peruuttamattomista ajoista olisi tullut sakkosanktioita. Hammaskiilteeni on erittäin ohutta, olen pienestä pitäen saanut silloisista hyvinkin terveellisistä elintavoista huolimatta pieniä purentapintojen reikiä. Hammaskalustoni on nykyään kuin tilkkutäkki erilaisista pikkuruisista paikoista.

Totta kai tällainen henkilö, jonka täytyy vähintään kerran vuodessa käydä tarkistuksessa ja jota on paikattu lukemattomia kertoja, pelkää kuollakseen hammaslääkärissä käyntiä.

Tuolissa olen pahimmillaan istunut jalat tikkusuorina ja jäykkinä, käsinojia sormenpäät valkoisina puristaen. Kun poran ensimmäiset terävät kirskahdukset kuuluivat, iski välitön pakokauhu ja silmistä valuivat pelon kyyneleet.

Siksi pidän pienenä ihmeenä, miten hanakasti nykyään menen hammaslääkäriin 15 vuoden pakkosiedätyshoidon jälkeen. Pienikin kipu, lohkeama, pudonnut paikka tai muu huoli saa minut soittamaan ihanalle yksityiselle lääkärilleni ja verottamaan vaikka sukanvartta tai luottokorttia, jotta hammasasia tulee hoidetuksi.

Hampaani lohkeilevat helposti. Vaikka minulla on jo vuoden verran ollut purentakisko, olen vuosikausia purrut öisin hampaitani yhteen ja niissä on mikrohalkeamia. Pelkään hirveästi, että hampaani murenevat suuhun. Osa tuntuu jo olevan kuin lasia.

Niinpä pari viikkoa sitten oliivinkiven lohkaistua pienen palan alaetuhampaastani, pirautin samantien ajan luottolääkärilleni. Samalla vaivalla hiottiin viereinenkin kaveri ja valutettiin muovia paikoiksi. Lääkäri varoitti, että sitä tulee toisinaan uusia, sillä muovi on niin kovassa kulutuksessa edessä. Mutta mitä siitä?! Ensimmäista kertaa vuosiin minulla on sievät alaetuhampaat. Niiden pinta on tasainen, ne näyttävät ihanilta verrattuna entiseen ja tuntuvat liukkailta kieltä vasten.

Minulla on kauniit, sileät ja tasaiset alaetuhampaat! Ihanat pikku hampaat!